Isoäitini suuri nappikokoelma on jotenkin ajautunut hoiviini. Toisin sanoen tarvitsin nappeja ja äitini luovutti ne käyttööni. Vaikka isoäiti ei ollut minulle koskaan kovin läheinen sanan syvimmässä merkityksessä, tuntuu silti hyvältä omistaa jotain konkreettista hänestä ja menneestä. Oli se sitten vaikka vain nappeja.
Tiedän, että hän oli luultavasti uutterin, sinnikkäin ja lapsiaan rakastavin ihminen, mitä nyt ihminen ylipäänsä voi olla. Ja jollain tavalla olisin kyllä halunnut tuntea hänet ja hänen persoonansa paremmin. Nyt teen minkä pystyn eli hipelöin lämmöllä näitä nappejani ja liitän niitä hieman syyllisyyttä tuntien omiin keskinkertaisiin tekeleisiini. Haluaisin, että hän tietäisi, että hän on ajatuksissa vieläkin.
Osa napeista. Yksi juoksee karkuun.
Taustalla: Elle Decoration nro. 140, April 2004
4 kommenttia:
Kauniita nappeja :) Minullakin olisi ollut mahdollista saada aikamoinen nappikokoelma viime lauantaina siivotessani isotätini vanhaa taloa... Osa oli vielä "uusia", eli pakkauksissaan, koska niitä oli jäänyt yli hänen kaupastaan. En sitten ottanut niitä, koska ei ollut tarvetta.
Oi, rakastan kaikenlaisia nappeja. Meilläkin on iso kokoelma mummin vanhoja nappeja, joita aina silloin tällöin ihastelen ilman mitään sen kummempaa syytä. :D
dolce vita: Itsekin ajattelin aluksi palauttaa napit äidilleni, mutta kiinnyin näihin liikaa ja jäivät minulle. Noissa vanhoissa napeissa on ihanaa tuo ajan tuoma kuluneisuus, näkee että ovat kulkeneet monessa mukana. Varsinkin kun ennen säilöttiin tarkasti kaikista vanhoista vaatteistakin napit talteen.
christina: Niinpä, kaikkeen hassuun sitä ihastuukin :)
Nappirasioista tulee aina mieleen erään skottimiehen kertomus. Heillä päin kun on tapana tyttären mennessä naimisiin että äiti antaa oman nappirasiansa sisällöstä puolet tytölle. Noin niinkuin alkuvarastoksi. Aika hauska tapa.
Lähetä kommentti